Toisesta työpajasta päällimmäisenä ajatuksena mieleen jäi keskustelu työpaikalla annettavasta palautteesta. Koska olen kahden pienen lapsen äiti, peilaan tässä keskenään palautteenantoa sekä työyhteisössä että lastenkasvatuksessa. Molemmissa tapauksissa pelisäännöt ovat samat ja palautteenannon tarkoituksena on sekä motivointi että virheiden välttäminen tulevaisuudessa.
Lastenkasvatuksen yhtenä päämääränä on lapsen terveen itsetunnon tukeminen. Itsetunto liittyy läheisesti lapsen minäkuvaan. Lapsen minäkuva rakentuu pitkälti sen varaan, mitä hän ajattelee omista kyvyistään ja taidoistaan. Vanhempien antama kannustus tukee lapsen myönteisen minäkuvan syntymistä ja siten se vahvistaa terveen itsetunnon kehittymistä. Monet eri tekijät vaikuttavat lapsen itsetuntoon, mutta sen perusta rakentuu lapsen vanhemmiltaan saaman palautteeseen.
Myös työyhteisössä on tärkeää, että työntekijän itsetunto on hyvä. Tarkoitan tässä nimenomaan ammatillista itsetuntoa. Ammatillinen itsetunto on kokemus omasta vahvuudesta; minulla on tarpeeksi kykyjä ja taitoja tähän työhön ja saan tehtyä tulosta. Itsetunto kehittyy onnistumisten myötä ja kannustava ilmapiiri sekä rakentavan palautteen saaminen tukee tätä kehitystä. Kun ammatillinen itsetunto on hyvä, negatiivinen palaute (joka on esitetty ilman kritiikkiä) ei kolhi, vaan motivoi parempaan tulokseen tulevaisuudessa.
Oikein annettuna palaute on siis eteenpäin vievä voima sekä työyhteisössä että lapsen kehityksessä. Kuinka palaute sitten annetaan oikein, jotta sen päämääränä olisi motivoiminen ja itsetunnon lisääminen eikä päinvastainen? Hyvin annettu palaute on ennen kaikkea rakentavaa ja rehellistä. Se kohdistuu ainoastaan toimintaan tai tekoon eikä se perustu palautteensaajan persoonaan tai palautteenantajan ja – saajan välisiin henkilökemioihin. Hyvin annettu palaute ei ole tuomitsevaa ja saa aikaan kehittymistä parempaan. Hyvin annettu palaute koostuu toisen kunnioittamisesta sekä siitä, että virheet sallitaan ja niiden tiedetään olevan inhimillisiä.
Vaikka yritän kasvattaa lapseni ”aidolla pohjoiskarjalaisella maalaisjärjellä” enkä lue kaikenmaailman lastenkasvatusoppaita, mieleeni on silti jäänyt lapsigurujen käsitys lapsille annettavasta negatiivisesta palautteesta. Palaute tulisi antaa niin, että negatiivinen palaute sisältyy positiiviseen palautteeseen. Jos lapsi esimerkiksi riehuu ja juoksentelee sisätiloissa, voitaisiin ensin kehua, miten taitava ja nopea sinä oletkaan ja sitten ilmaista, kuinka sisällä pitäisi leikkiä rauhallisempia leikkejä, ettei satu pahasti. Metodi kuulostaa kauniilta. Käytännön elämässä tällaiseen tepsii yleensä ne lapsenkasvatuksen peruspilarit: uhkailu, lahjonta ja kiristys: Jos nyt et rauhoitu, niin huominen karkkipäivä on peruttu. Ja riehunta loppuu.
Työelämässä nuo kolme peruspilaria voivat tosin olla melko kyseenalaisia keinoja lisäämään työmotivaatiota ja välttämään virheitä. Lähtisin ehkä kuitenkin soveltamaan tuota positiivisen palautteen sisällyttämisestä negatiiviseen palautteeseen: ”Tämä työ on muuten tehty hyvin, mutta tämän asian tekisin eri tavalla…”. Negatiivisen palautteen antamista pidetään vaikeana, sillä sen pelätään loukkaavan palautteen saajaa. Kuten jo aiemmin mainitsin, palautteen pitäisi kohdistua toimintaan ja tekoon, ei persoonaan. Negatiivisessa palautteessa palautteen saajan pitäisi osata vastaanottaa palaute siten, että toimintatapa muuttuu jatkossa paremmaksi eikä palautetta pidä ottaa henkilökohtaisena loukkauksena.
Loppujen lopuksi palautteen antaminen ja saaminen ovat mielestäni asioita, joille ei voida määrittää yksiselitteistä toimintatapaa. Toiset meistä kaipaavat työstään enemmän palautetta ja toisille hyvä palaute on sitä, että palautetta ei tule lainkaan. Toiset meistä ovat herkkähipiäisempiä kuin toiset, minkä takia palautteen antaminen voi olla haastavaa. Väittäisin kuitenkin, että rakentavasti annettu asiallinen palaute (sekä negatiivinen että positiivinen) on lähtökohta yksilön kehittymisen kannalta sekä lapsuudessa että työelämässä.
Terkuin Tiina (joka ei halua palautetta kirjoituksistaan)
